Welcome to minna's head

Joskus sitä herää aamulla ja ajattelee että kyllä maailma on kaunis ja kiva paikka. Unohtaa hetkeksi omat ongelmansa ja päättää olla murehtimatta asioista joille ei vaan voi mitään. Miksi turhaan pohtia elämän kurjuutta kun se ei johda mihinkään tulokseen? Olo vain muuttuu turhautuneeksi.

Sitten menee parvekkeelle polttamaan aamutupakan ja näkee kaikenlaista. Kaksi pikkulasta, sisko ja veli, kävelemässä äitinsä kanssa tienviertä pitkin. Poika laittaa jalan tytön eteen, niin että tyttö kompastuu ja alkaa itkeä. Ja huutaa veljelle vihaavansa tätä ja läppäisee hiljaa poikaa selkään. Silloin äiti tukistaa tyttöä kovaa hiuksista ja moittii tyttöä huutaen. "Älä aina kiusaa veljeäs." Kurjaa. Tulee ihan oma lapsuus mieleen.

Myöhemmin toinen suloinen pikkupoika jahtaa kaunista ja isoa perhosta noin 10 minuuttia säntäillen sen perässä sinne ja tänne. Lopulta kun poika saa sen kiinni, se tappaa perhosen omin pikkukätösin.

Kadulla istuu kylmissän vanha mies kerjäämässä paria senttiä. Ohikulkijat joko nauravat sille, potkaisevat miestä ja huutavat että hankkisit töitä ja katsovat miestä alaspäin matkaa jatkaen, omat taskut pursuten kilisevää.

Naapurista kuulee ovenpauketta, huutoa ja itkua ja aina välillä rumia sanoja kuten "narttu", "lehmä", "mulkku" tai "saatanan juoppo."

Juopunut mies kulkee räsyisissä vaatteissaan kaljapullo kädessään koiran kanssa vähän väliä tietä pitkin, ja aina koiran jäädessä paria sekuntia pidemmäksi aikaa nuuskimaan luonnon hajuja, mies tiuskaisee koiralle ja lyö sitä päähän niin että koira parahtaa.

Vanha mummo yrittää ylittää tietä rollaattorin kanssa, ja vaikka liikennevaloja ei ole, jokainen auto ajaa lujaa ohitse eikä edes harkitse päästävänsä mummoa ensin tien yli. Silloin mummo joutuu peruuttamaan ja jatkamaan eteenpäin tien sitä reunaa pitkin, jossa ei ole kävelytietä.

Kaupasta tulossa nuori tyttö seisoo oven edessä jalka paketissa kainalosauvojen kanssa ja yrittää epätoivoisesti saada ovea auki, ja muut ihmiset vain väistävät tyttöä ja menevät viereisestä ovesta ettei tarvitsisi jäädä pitelemään muutamaksi sekunniksi ovea loukkaantuneelle tytölle. Kun sitten itse menen ja pidän ovea hänelle, tyttö kiittää ja sanoo yrittäneensä jo 10 minuuttia päästä ulos ovesta mutta yksikään ei ollut viitsinyt auttaa.

Äsken näin vielä yhden tytön kävelemässä ilmeisesti veljensä, cp-vammaisen sellaisen, kanssa ja kun veli kysyi tytöltä jotain, tyttö ei vastannut vaan yritti esittää ettei tuntenut poikaa. Puhelimeen tyttö selitti miten noloa on kulkea "separiveljensä" kanssa ulkona, ja valitteli miksei äitinsä voinut hoitaa hommaa.

Kun pitää silmänsä auki, näkee päivässä liian monta rumaa asiaa. Sitten kun vielä muistaa omat ongelmansa ja murheensa, alkaa keuhkot painua kasaan ja ahdistus valtaa ruumiin. On vaikea unohtaa omat huolensa ja olla iloinen, kun näkee kuitenkin koko ajan kaikkialla niin paljon pahaa.

Joskus haluisin kulkea päivän silmät kiinni. Ja korvat lukossa. Ja tuntoaistittomana.

Vielä parempi oisi jos voisin vaan lentää mikä-mikä-maahan missä kaikki olis hienoa. Who's gonna fly with me?

Joskus tällaisina pävinä toivon niin kovasti, että olisin vielä se huoleton ja iloinen pikkutyttö. Tämän ikäisenä kun ahdistaa, en osaa tehdä mitään. Pyörin ympyrää, hakkaan seinää, poltan kolme tupakkaa putkeen ja tekee mieli juosta kahteen suuntaan samaan aikaan ja repiä aivot ulos kallosta, ettei tarvitse ajatella. Mikään ei auta.

Pienenä se oli niin helppoa. Olin niin iloinen ja kiltti. Äidin pikku prinsessa. Tein kaiken mitä käskettiin, kun kaaduin ja sattui en itkenyt vaan jatkoin matkaa. Kun tuntui pahalta, saatoin vain mennä äidin luo ja silloin pahat möröt maailmasta katosivat sateen mukana. Kun pelotti, joku piti aina huolta. Kun talossa riehuttiin, menin vain peiton alle ja odotin normaalisti että kohta se on ohi, ihan niinkuin ukkonenkin katoaa ajan myötä. Vaikka mitä kävi niin mistään en lannistunut. Keinuin vain tuntikausia ja nauroin, nauroin ja nauroin. Vaikka kaikki olisi ollut päin helvettiä. Maailma oli ruma mutta mun elämä kaunis.

Enää se ei onnistu. Joskus prinsessana olo loppui ja kohtasin julman maailman. Ehkä se teki musta kusipään. Kukaan ei kertonut mulle että maailma onkin paha. Olin sokea tyhmä pikkutyttö. Luulin kaiken olevan normaalia. Enää mä en voi piiloutua peiton alle. Elämäni mörköjä en pääse pakoon, vaan mun pitää kohdata ne yksin. Enää sateen jälkeen ei aurinko paista, vaan ilma on entistä rumempi. Äidin syliä tai lohtua en ole moneen vuoteen enää tuntenut. Saati sitten isän. Nyt molempien silmissä makaa syvä varjo. Ainoa ihminen, joka pystyi vähentämään mun sata kiloa painavaa taakkaa, on nyt, edelleen, poissa. Enkä mä ole vieläkään unohtanut. Mulla ei ole enää piilopaikkaa maailmalta.

Haluaisin niin paljon vain mennä keinumaan ja keinua itseni unelmiin. Luulla edes hetken että kaiki on hyvin. Edes yhden päivän tahtoisin luulla, ettei maailma ole mustavalkoharmaa, vaan kaikkia sateenkaaren värejä. Tai sitten voisin olla sokea, kuuro ja tuntoaistiton. En näkisi pahoja asioita, ilkeitä ihmisiä ja ongelmia. En kuulisi rumia sanoja, itkua enkä huutoa. Enkä tuntisi kipua. Henkistä enkä fyysistä. Ja jos mulla olisi vielä muistinmenetys, niin en muistaisi ongelmianikaan. Yhden päivän ajan. Jos voisin vielä kerran olla onnellinen.

Mun siivet ei toimi. Kantakaa muo hetki jooko, ihan vähän aikaa vaan.

I don't care, I'm not there
So that I could not sleep
My whole being was falling apart
So that I soon cried out
Dear friends, hold me

- Jokainen kuuluu jonnekin.
- Ehkä ei jokainen. Ehkä jotkut vain eksyvät.

Mä en tiedä oonko mä ollut aina hukassa, vai milloin mä olen kadottanut itseni. Kerran mä tunsin, neljä kuukautta tai oikeastaan melkein viisi, että mä kuulun jonnekin. Että mä kuulun tähän maailmaan. Mutta nykyään musta tuntuu, että kuljen ihan vääriä polkuja, ihan väärissä kengissä ja väärään suuntaan, enkä oikein edes tiedä, minne päin yritän kulkea.

Nykyään mä oon irtonainen. Mä olen irti kaikesta. Kaikesta mitä mä nään, kuulen, haistan, maistan tai mitä kosken, missään mä en ole kiinni. Kukaan ei pidä musta kiinni, enkä mä pidä kenestäkään kiinni. Mä vaan leijun jossain. Eksyksissä. Mä oon maisema ilman värejä, meri ilman aaltoja ja aurinko ilman säteitä. Mä oon rikkonainen.

Mä elän jonkun muun elämää. Mä en tiedä milloin tää tapahtui, vai oonko mä koskaan edes elänyt omaa elämääni? Ehkä oon vasta nyt tajunnut sen. Mun vaatteet ei tunnu omilta, mun puhe ei tunnu omilta sanoilta. Kaikki minne mä meen, missä mä oon, ei tunnu oikeelta paikalta. Mun luonne ei oo mun oma. Mä oon yks pieni sielu jonkun toisen ruumiissa, jonkun toisen elämässä, mutta mä en pääse pois. Oon umpikujassa.

Milloin tää kaikki tapahtui? Milloin mun askeleet suistui reitiltä? Oliko se 4.1.08, elämäni hirvein päivä? Vai oliko se jo aiemmin? Vai oonko mä koskaan kulkenu oikeeta polkua? Ehkä mä en oo. Ehkä joku on aina näyttänyt mulle mihin suuntaan kulkea ja miten toimia, ehkä mä oon aina kulkenut harhaan ja oon siksi nyt niin eksyksissä, eksyksissä omassa elämässäni?

Ehkä mä en oo koskaan kuulunut minnekään. Ehkä mä oon yks niistä, joka kadottaa itsensä eikä löydä takaisin.

She did not know where to go
And soon it was dark

Miksi kaikki tuntuu nykyään niin monimutkaiselta? Puoltoista vuotta sitten kaikki oli niin helppoa ja yksinkertaista, ja jos ei ollut niin aina kaikkeen löytyi ratkaisu. Silloin elämän paskat asiat ja kivet kengissä sai aina jollain tapaa lakaistua maton alle. Nyt mä nään ongelmia joka asiassa ja suuria aukkoja joka suunnitelmassa.

Kaikki tuntuu niin epävarmalta. Se jokin iso, tukeva kallio on ruvennu halkeilemaan pahasti mun alla ja mä en tiedä kummalle puoliskolle kalliota mun pitäis paeta, enkä mä keksi tarpeeksi hyvää kompromissia voidakseni olla molemmilla puolilla samaan aikaan, enkä mä niiden välistä halua tippua rotkoonkaan. Ennen mä olin niin itsevarma ja huoleton, ja vaikka mitä iskuja olis vastaan tullut niin mä oisin vaan puskenu niiden läpi. En enää.

Kaikki saa mun elämän tuntumaan niin epävarmalta. Ei oo sitä tuttua rakasta ihmistä tukemassa, kaveritkin tuntuu ajautuvan kauemmaksi ja koulussakaan ei enää kohta pärjää kun on kaikki sekaisin. Työ pitäis hommata eikä tiedä mistä, kun ei tiedä missä pian asuu vai asuuko missään ja ei tunnu olevan enää oikeaa kotiakaan ja oma pitäisi saada ja siihenkin liittyy taas satamiljoonaa ongelmaa ja päässä pyörii- kuten aina- mitä jos, entä jos, mut toisaalta, vaikka, ehkä sittenki.

Elämän muuttuminen näin nopeasti ja sekavasti vie sen turvallisuudentunteen multa. Kun ei voi enää olla varma kaikesta ja kaikkeen ei pysty vaikuttaa. Tuntuu että alan menettää otetta elämästäni enkä pystykään enää hallitsemaan sitä kuten ennen.

Haluisin et mun elämä olis palapeli jostain tosi kauniista ja onnellisesta maisemasta, ja joku tosi taitava ihminen kasais nää palat yhteen virheettömästi ja mun ei tarvitsis hetkeen huolehtia siitä, miten saada asiat kuntoon.

Tuntuu vaan että mä oon eksynyt. Eikä se tie kotiin hukassa ole, vaan koti on.

When you try your best but you don't succeed
When you get what you want but not what you need
When you feel so tired but you can't sleep
Stuck in reverse

Miten voi olla näin turha olo? Tai siis musta tuntuu et mun elämä on turha. Tai siis ettei mun elämässä oo enää mitään sisältöä. Kaikilla on jotain. Miljoonasti kavereita, seurustelukumppanit, harrastuksensa ja hyvät perhesuhteet jne. Mul ei oo enää mitään niistä. On mulla kavereita, mutta tuntuu että joko en itse jaksa nähdä niitä, tai silloin kun jaksaisin, he eivät jaksa kattoa mun naamaani. Poikaystävää ei sattuneesta syystä ole, en tosin väitäkään haluavani uutta suhdetta pitkään aikaan, mieluummin ei ikinä. Harrastuskin on, mutta miksei sekään tunnu miltään? Noin 12 vuotta harrastanut tanssia, miksei sekään enää tunnu merkitsevän?

Mulla on kaksi kotia, espoossa ja järvenpäässä, eikä kumpikaan tunnu oikealta. Tarvitsisin rahat omaan kämppään, mutta toisaalta mitä mä teen omalla kämpällä, kun sekin olisi niin.. tyhjä? Enkä usko että saisin sitäkään tuntumaan itselleni kodilta. Koska mä en saa enää tuntemaan olooni kotoisaks oikeestaan missään. Siksi mä en tunne oloani koskaan turvalliseksi, minkä takia mä pelkään turhia asioita, kuten varjoja, ihmisiä, hiljaisuutta ja jopa itteäni.

Vuosi sitten mä en olis voinut kuvitella istuvani tässä nyt ja tuntevani itteni ehkä maailman yksinäisimmäks ja mitättömimmäksi ihmiseksi. Koska sillon mulla oli kaikki, mulla oli rakkaus, ystävät, ilo. Nauru. Nyt mulla ei oo mitään niistä. Musta tuntuu kun muo ei olis. Että mä oisin vaan pienen pieni pölyhiukkanen, joka tietää olevansa olemassa, mutta sen elämä on niin turha, ettei se tunne elävänsä. Eikä kukaan näe sitä ja jos näkee, se lakaistaan maton alle, kuten kaikki pahat asiat. Muttei se lähde sieltä pois, ellei sitä kunnolla siivoa. Se vaan kituu siellä maton alla ja odottaa, että joku siivoaa sen. Siinä sen elämäntehtävä, aika turhanpäiväinen, vaiko?

Mun päiväni parhaat hetket on ne, kun mä pääsen yksin rauhassa tupakalle, kukaan ei häiritse muo ja mä voin hankkia siinä viitisen minuuttia itselleni keuhkosyöpää ja mä voin haistattaa vitut maailmalle ja ajatella, että mitä vaikka saisinkin joskus keuhkosyövän? Silloin elämässä olis edes jotakin sisältöä. Säälittävää?

Lahjottakaa mulle elämä, antakaa mulle joku syy nauttia elämästä. Opettakaa mut nauramaan, kiitos.

Tarvitsen alkoholia, nyt.

i am so fucking tired of trying. Ihmiset hokee mulle aina, että sun pitää yrittää tehdä sitä ja tätä ja tota. Älä luovuta ja ajattele, ettei se kuitenkaan onnistu, vaan yritä loppuun saakka, niin saat varmuuden asiasta. Mikä järki yrittää loppuun saakka ja todeta vasta sitten, että "okei, ei onnistunut, kuten tiesinkin jo. Onneksi kuitenkin yritin, loin sentään turhaa toivoa itseeni ja petyin entistä enemmän. Great work."

Mä en yksinkertaisesti jaksa enää olla positiivinen ja kelata, että kaikki muuttuu paremmaksi ja aina pitää yrittää, asiassa kuin asiassa. Mä olen niin monta vuotta ja monta kertaa jaksanut yrittää jotakin, tuloksetta. Se turhauttaa muo. Jos taas mä en edes yritä, niin miten mä voisin pettyä? En mitenkään, kun mä osasin silloin jo odottaa sitä.

Kun mä yritän panostaa koulunkäynnissä, mä epäonnistun. Kun mä yritän pelastaa ystävyyssuhteeni, mä saankin ystävän vihaamaan muo. Kun mä yritän olla hyvä jossain, mä huomaankin olevani surkea. Kun mä yritän parantaa välejä perheeni kanssa, ne menee huonommiksi. Kun mä yritän pelastaa poikaystäväni, se tappaa itsensä. Kun mä ylipäänsä yritän parantaa elämänlaatuani, mä vaan sotken kaiken. Miten mä enää voisin jaksaa yrittää?

Joskus on vaan helpompi luovuttaa. Tavalla tai toisella. Tällä hetkellä se tarkottaa antaa koko helvetin elämän olla, lojua paskassa ja hyväksyä että aurinko ei paista. Sillä nyt jos mä yritän parantaa elämääni johonkin suuntaan, mä luultavasti huomaan koko maailman lojuvan paskassa ja itse seisovani keskellä myrskyä ja tornadoa joka vie mut mukanaan jonnekin missä aurinko paistaa vielä vähemmän, tai missä siitä ei olla koskaan kuultukaan.

Haluisin vaan että kerran, edes KERRAN elämässä mun ei tarvitsis huolehtia tai yrittää, vaan ilman suurta panostusta huominen näyttäisi selvältä ja ehkä jopa kauniilta. Edes hitusen.

In a world thats ugly and a lie
its hard to even want to try

Nyt pistää tosissaan vituttamaan ihmisten valehtelu ja huomionkerjääminen.
Sitä tuntuu löytyvän nykyään joka nurkan takaa.

Valehdellaan sekä pieniä että isoja asioita. Pikkujuttuja, kuten mitä muka niin siistiä teki viikonloppuna, vaikkei sitten tehnytkään. Kuinka monta vuotta on polttanut tupakkaa ja on niin helevetin coolia, vaikka tosiasiassa polttaa poskareita ja niitäkin vasta kuukauden ajan. Mutta sitten niitä isompiakin asioita joilla haetaan huomiota. Kuolemanvakavilla ja joillekin oikeasti todellisilla, kipeillä jutuilla. On muka niin vaikeaa kotona ja joka paikassa vaikka oikeasti menee loistavasti. Joka ilta ranteet auki eikä yhtäkään jälkeä missään. Ja niin edelleen, ja niin edelleen, ja niin edelleen. What's the point?

Miksi pitää hakea sellaista huomiota valehtelemalla? Eikö se oma minä riitä, miksi pitää olla jotain muuta kuin oikeasti on?
Kun leikittelee oikeasti vakavilla asioita jotka ei loppujen lopuksi kosketakaan itseä, loukkaa niitä joilla asiat on oikeasti ajankohtaisia/todellisia. MIKÄ siinä on kun pitää valehdella joka toinen lause? On se vaan hienoa sitten teille kusettajille kun jäätte kiinni ja surulliset ja kammottavat kertomuksenne paljastuukin keksityiksi.

En vaan ymmärrä sitä mikä siinä on. Pelkääkö ihmiset olevansa liian tylsiä, ettei ole tarpeeksi kiinnostava henkilö jos ei elämässä olekaan niin suuria ja maailmaamullistavia asioita? Ettei kaverit jaksa enää toista jos ei se olekaan tarpeeksi cool ja teekään niin siistejä juttuja viikonloppuisin tai ole käynyt niin upeissa paikoissa kuin ehkä joku toinen?
Entä se huomionhakeminen sitten, "mulla on niin vaikeeta, tapahtu sitä ja tätä ja tota ja kaikki on niiiiin perseestä" ja oho, ei kuitenkaan ole. Pelkääkö ihmiset vaan ettei muuten saa tarpeeksi huomiota jos ei keksi päättömiä ja ankeita juttuja elämäänsä.

Loppujen lopuksi se huomio ei enää olekaan sitä positiivistä ja sitä että halutaan tukea sitä toista ja ollaan kiinnostuneita miten menee, kun kaikki paljastuu valheeksi. Sitten on kivaa, niinkö?

Musta ihminen on paljon kiinnostavampi ja mukavampi omana itsenään, ilman niitä helvetin perättömiä juttuja. Kohtahan ei enää tiedä voiko yhtäkään sanaa uskoa, kun 90% puheesta on täyttä paskaa.

Joten. Täten nyt pyhän porkkanan ja vaikka parsakaalikeiton nimeen sanon että lopettakaa nyt jo saatana hyvän sään aikaan se valehtelu. minnasieni is angry.

thanks and bye.

ps. livejournal pilasi atk-tuntini. ei pidä enää ihmetellä miks en pysy perässä 8)

Nyt on sellanen olo että haluisin huuhtoutuu aaltojen mukana mereksi tai hiekaksi meren pohjalle tai vaikka syksyn lehtenä leijailemaan tuulen mukana jonnekkin missä kukaan ei näe, kuule tai häiritse muo millään tavalla. Haluaisin nyt vain kahta asiaa, joko sen yhden ihmisen viereen jonka viereen en voi päästä, tai sitten olla hiljaa yksin pimeässä ajattelematta mitään.
Kumpikaan ei onnistu.

Nyt tuntuu niin raskaalta pitää edes silmiä auki vaikken ole tippaakaan väsynyt, avata suu puhuakseni tai liikutella jalkaa toisen eteen päästäkseni eteenpäin. Kirjoittaminenkin on vaikeeta, vaikka päässä on miljoona ajatusta ja tiedän mitä haluan sanoa mutten osaa. Turhauttavaa.

Tahtoisin nukahtaa nyt jonkun kainaloon, niin että se joku nukkuisi siinä vieressä ja olisi siinä vielä kun herään. Jonkun joka halaisi ja lohduttaisi ja saisi mut tuntemaan että kaikki on taas hyvin. Tai en mä vain jotakuta halua vaan juuri sen yhden. Juuri sen joka tässä kerran oli mutta katosi yhtäkkiä, muka niin kauan sitten, kun taas sisäisen kalenterini mukaan vasta pienen pieni hetki sitten.

Sammuttakaa mun aivot ja sulkekaa mun silmät ja tallokaa mut hiekan alle, ja kaivakaa mut ylös vasta sitten kun jaksaa oikeesti hymyillä luontevasti ilman sellaista kiristävää muovihymyä, ja kun oikeasti jaksaa nousta aamulla ajatellen, että ehkä tää on parempi päivä. Ja kun ikävä ei enää ole niin suuri että sydän tuntuu halvaantuvan joka sydämenlyönnillä tai hengenvedolla, tai kun tuntuu että nyt pystyy ottaa varman askeleen kohti onnellisuutta, ilman että tietää peruuttavansa heti kymmenen askelta taaksepäin, takaisin helvettiin. Silloin saatte kaivaa mut ylös, kiitos.

Ja elämä on helppoo silloin kun on joku josta pitää kii,,, mutta kun ei ole, not anymore.

Miten aika voi mennä näin nopeasti? Ja miten ikävä ja suru kadota näin hitaasti. Tappavan hitaasti.
Tuntuu kuin siitä päivästä jona vaaleanpunainen taivas muuttui yhtäkkiä pikimustaksi ja iloiset kappaleet pianon koskettimilla synkiksi ja surulliksi, olisi vain viikko, vaikka huomenna siitä on jo tasan kahdeksan kuukautta. Kahdeksan kuukautta? Niin kauan, ja silti yhä voin kuulla sen ihmisen äänen, haistaa sen ihmisen tuoksun ja tuntea sen ihmisen rakkauden joka vielä kerran oli se tärkein henkilö maailmassa, ainoa joka merkitsi.

Eikä ikävää helpota se, että lähes joka päivä herään siihen tunteeseen, että "missä se on? missä mun rakkaani on?" kun juuri on nähnyt unta, unta siitä ja melkein tuntenut sen siinä vierellä. Ja yhtäkkiä uni on lopussa ja mä oon jälleen yksin. Ihan yksin, ja tuntuu kuin olisin pienin ja yksinäisin ihminen maailmassa joka ei merkitse enää mitään. Ei tän kaiken jälkeen.

Yhä mä muistan kuin eilisen, miten tulin kouluun vaaleanpunainen panta päässä ja hiukset takussa, ja siitä lähtien meistä tuli takkutukka ja enkelikiharapoika. Ja sen talvipäivän kun tehtiin lumienkeleitä lumihiutaleita hiuksissa, ja vilkutettiin ohikulkevalle junalle. Ja sen kun syksy oli lämpimimmillään, sen päivämäärän joka satuttaa muo joka kuukausi. Lauantaina olisi vuosipäivä. Sen ajatteleminen silpoo mun  koko sielua, sydäntä ja koko ruumista. Toivon nukkuvani koko päivän ja herääväni sunnuntaina pirteänä. Vaikka tiedän ettei niin käy.

Aurinko ei ole pitkään aikaan hymyillyt mulle. Ja mä niin vihaan kylmää.

Joskus ei vaan jaksa tuntea sitä samaa kuristumisen tunnetta, sitä ettei saa henkeä ja joka askel uuvuttaa, ja hymyily on niin kovin raskasta. Sitä tunnetta jonka kokee joka ikinen päivä.

And the tears come streaming down your face
When you lose something you can't replace
When you love someone but it goes to waste
Could it be worse?

Outoa miten nopeasti aika menee. Tuntuu että koko kesä on hurahtanut ohi enkä olisi tehnyt mitään. Olinhan mä kyllä kahdella riparilla ja tutustuin uusiin hienoihin ihmisiin, mutta silti tuntuu etten oo ehtinyt tekemään muuta kuin käymään töissä. Nykyään aika juoksee aina hirveän nopeasti, päivä sammuu ennenkun oon ehtinyt tajuta olevani hereillä.

Sama juttu sen kanssa, että vasta havahduin siihen, että Oona lähtee jo huomenna 9 kuukaudeksi Uuteen-seelantiin. Vasta äskenhän me tutustuttiin ja meistä tuli hyviä kavereita, ja oho, nyt se jo lähteekin. Miten aika kulkee näin nopeasti?
Outoa ajatella että ihminen jonka kanssa on nyt viettänyt paljon aikaa ja jutellut päivittäin, on jo huomenna 'poissa'. Vaikka tuleehan se takaisin, i know. Se vaan tuntuu niin kaukaiselta että toinen lähtee jonnekin maapallon toiselle puolelle niin kauaksi aikaa.

Mutta,

"ihana asia ystävissä on se,
että he voivat kasvaa erillään,
kuitenkaan koskaan kasvamatta erilleen."

Nyt sais tulla jotain actionii tähän kesään, ennen kuin poraan itteni tylsyyden ja hulluksi tulemisen keskellä läpi tän lattian ja itken sitten maan alla kurjaa kohtaloani siitä, miten turha kesä oli pelkkien rutiinien täyttämänä, ja siitä miten joudun viettämään loppuelämäni yksin ja kylmissäni tämän pyhän lattian alla.

Good bye.